Mielikuvissa viikinkisoturi heiluttaa miekkaa. Kentällä hän piti kuitenkin huomattavasti useammin kädessään kirvestä – eikä se ole mikään pikkuseikka. Miekka oli kallis, vaati kiloittain rautaa ja kokeneen sepän; harvalla miehellä oli sellaista. Kirves taas oli jokaisen maatilan työkalu: sillä pilkottiin puu, sitä kannettiin vyöllä ja se käännettiin vihollista vastaan, kun aika koitti. Se on vapaan maanviljelijän, bóndin, ase, ja juuri se teki siitä ikonisen.
Työkalujen suku, josta tuli aseita
Kaikki viikinkikirveet eivät ole samanlaisia. Pieni heittokirves ja partakirves – jonka terä laskeutuu alas tarttuakseen kilpeen tai käsivarteen – palvelivat lähitaistelussa. Toisessa ääripäässä oli breiðøx, tanskalainen kahden käden ”leveä kirves”, joka ilmestyi viikinkiajan lopulla ja pystyi halkaisemaan kypärän: juuri tätä kirvestä housecarlit heiluttavat Bayeux’n seinävaatteessa noin vuonna 1070.
Kun kirveestä tulee juhlaesine
Jotkut kirveet eivät olleet koskaan tarkoitettu taisteluun. Mammenin kirves, joka löydettiin tanskalaisesta 1000-luvun haudasta, on koristeltu hopealangoilla, jotka muodostavat lintujen ja lehtiköynnösten kuvioita – kyseessä on arvostettu esine, joka haudattiin korkea-arvoisen miehen mukaan. Se muistuttaa, että skandinaaveille ase saattoi olla myös sosiaalinen statussymboli.
Entä sarvien myytti?
Yksi sana yleisen harhaluulon oikaisemiseksi: yhtäkään viikinkikirvestä – tai kypärää – ei koristeltu sarvilla. Tämä kuva on peräisin 1800-luvulta, oopperapuvuista ja romanttisesta kuvastosta, ei arkeologisista kaivauksista. Aito viikinkikirves on pelkistetty, toiminnallinen ja juuri siksi vaikuttava.
Meidän viikinkikirveemme noudattavat näitä historiallisia muotoja, partakirveestä aina suureen taistelukirveeseen asti.
