Viikingeille sormus ei ollut ensisijaisesti koriste. Se oli kaksi vakavampaa asiaa: rahaa ja annettu sana.
Koru, joka oli myös pankkitili
Viikinkien talous toimi jalometallin painon mukaan. Pitkään ei ollut lyötyä rahaa kiinteällä arvolla: hopea punnittiin. Rannekorut ja sormukset (baugar) toimivat kannettavana arvovarastona – niistä leikattiin palanen maksua varten, mistä juontuvat ympäri pohjoismaita löydetyt ”hakkahopea”-aarteet (hacksilver), kuten Englannin Cuerdalen aarre, yksi Euroopan suurimmista. Varallisuuden kantaminen käsivarressa tai sormessa tarkoitti sen pitämistä turvassa.
Rengas, jonka kautta vannottiin
Sormus saattoi myös sinetöidä sitoumuksen. Islannin lähteet kuvaavat eiðbaugr-valasormusta, jota säilytettiin pyhäkössä tai käräjillä, ja jonka kautta vannottiin juhlallisimmat valat. Landnámabók kertoo, että ylipappi kantoi sitä käsivarressaan käräjillä ja värjäsi sen uhrien verellä. Sormuksen kautta vannominen sitoi enemmän kuin pelkkä puhe: siinä otettiin jumalat todistajiksi.
Entä symbolit?
Aidot pohjoismaiset sormukset ovat usein pelkistettyjä: kierrettyä metallia, muutama leima. Nykyään löytyvät monimutkaiset mytologiset aiheet – susi, lohikäärme, riimut – ovat pääosin modernia tulkintaa, joka on saanut inspiraationsa todellisesta viikinkitaiteesta, mutta koottu nykyaikaista korua varten. Se ei ole virhe: se on tapa pitää pohjoismainen mielikuvitus elossa nykypäivän sormessa.
Meidän viikinkisormuksemme yhdistävät nämä kaksi perintöä: materiaalin ja symbolin. Riippuen siitä, mikä olento puhuttelee sinua, tutustu myös susi-sormuksiimme tai lohikäärme-sormuksiimme.
